Jännää miten 8.7.2018 olin päivittänyt Instagram tililleni missä olin ylpeä itsestäni, että vihdoin pääsin kävelemään 3-4km lenkin PÄIVÄLLÄ. Nyt se sitten on mulle melkein normaalia. Jos täällä lähellä olisi heti parempi paikka mihin voi mennä kävelemään suoraan melkein, kun ovesta pääsee niin tietenkin olisi parempi. Harvoin teen sitä 3-4km, mutta yritän päästä ulos joka päivä tekemään edes 2km pituisen matkan. Innostuin kävelemiseen taas uudestaan. Vaikka tietty se alkoi tyhmästi yölenkeillä.
Mulla on edelleen ihmispelko ja aina vastaantulijankin nähdessä menen johkin ihme tilaan. Jännittää ihan hirmusesti. Ehkä voisi luulla jo tän kaiken oleman mulle ok, muttei ole. Siksi menin yöllä, kunnes keskusteltuani erään ihana ihmisen kanssa...tajusin, etten mä jokaista yötä voi valvoa. Ei se oo mitenkään terveellistä. Puhuttiin asiaa ja päätin alkaa kokeilemaan päivällä. Sehän se mun päälle ja vatsalle oli tuskaa. Enkä osannut ajatella normaalisti vaan tärisin. Yöllä oli helpompaa, koska ihmisiä tuli todella vähän. Ehkä yksi tai kaksi. Jos edes sitäkään. Päivällä näin ihmisiä heti ovesta ulos mentäessä. Aina teki mieli kääntyä takaisin. Syy miksi en kääntynyt oli se, että latasin kännykkään sellaisen sovelluksen, kun Sportstracker. Siihen tulee kilometrit, matkan pituus, näkee minkä reitin menin ja miten se nyt on se kävelyn nopeuden(?). No, mutta kuitenkin. Halusin siihen niitä kilometrejä ja sen miten se hienosti tosi tarkasti näyttää reitin kartalla automaattisesti niin...No kunhan siis tykkäsin siitä ja halusin vaan lisää niitä. Sitten alkoi kilometrit kiinnostaa enemmän ja enemmän. Pelasin mä siinä välillä sitä Pokemon Go peliä. Se auttoi saamaan ajatukset muualle.
Yksin mennessä se kaikki tuntui yhtä aikaa pelottavasta ja jännältä. Samaan aikaa kuitenkin sain omaa aikaa ja loppupeleissä tajusin sen olevan kivaa. Ei ketään pälättämässä vieressä. 😆 Tottakai mun kanssa saa lähteä ton 2km tekemään en mä sitä tarkota. Se vaan oli jostain syystä nyt aluksi helpompaa. En siltikä jätä yksin kävelyä. 😝 Ihmispelko on edelleen. Sen näkee kyllä. Mä alan automaattisesti ottamaan kännykkää lähelle. Jos se on taskussa niin kaivan sen ja laitan valmiusasemiin. Ihan siltä varalta, jos käy jotain. En tiedä auttaako se mihinkään, mutta teen sen silti.
Ihmispelko vaivaa myös niin, että keskustaan tai muualle kotiseudun alueelta pois en osaa lähteä. Mun päässä alkaa tuntua oudolta ja tunnen olevani jumissa, jos yritän. Oon silti sitä mieltä, ettei saa luovuttaa. En todellakaan luovuta ! Oon mä päässytkin lähtemään ja joskus se onnistuu. Silloin oon ylpee itsestäni. Mutta uudelleen esimerkiksi viikonkaan sisällä se ei välttämättä onnistu. Iloitsen silti niistä pienistäkin jutuista. Eli teen aina sen tietyn 2km kävelylenkin tässä kodin lähellä. Niin monta kertaa viikossa, kun siltä tuntuu ja sitten pikku hiljaa pidemmälle. Ei saa kiirehtiä sillä pää voi äkkiä mennä sekaisin liian nopeista jutuista. 😶😋
Ps. Muistakaahan hymyillä ! ❤️
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti